Porvoolaisen kulttuurin elämää – ja kuolemaa?

Pitkästä, pitkästä aikaa jätin työhuoneeni paperi- ja kirjapinot, kävelin kaupungin halki ja osallistuin Porvoon (kodin ulkopuoliseen) kulttuurielämään. Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö, taiteilijaosuuskunta Lilith, Magnusborgin studiot ja Arkkitehtikuutio järjestivät Taidetehtaalla juhlat.

Palaan ajassa taaksepäin noihin kemuihin, kevään kynnykselle. Näette minut tallustelemassa viileän iltatuulen työntämänä yli uuden sillan (jolle perikonservatiiviset porvoolaiset kulttuurielävät eivät vieläkään suostu astumaan – he saapuivatkin siis paikalle kiertotietä). Jatkoin jalkakäytävää kunnes löysin Taidetehtaan kulmalta kyltin, joka ohjasi bileiden kynnykselle. Kynnyksellä seisoi lasi tai mikä lie muki kourassaan yksi porvoolaisen kulttuurielämän kulmakivistä – arkkitehti, joka pitää kolumneistani!

Kannustettuna jatkoin matkaa ja jätin arkkitehdin päivystämään ovelle. Hämärää käytävää pitkin saavuin salille, jonka kehuttu akustiikka ei ollut hälinässä ja melussa edukseen. Sain tervetuliaismaljan ystävälliseltä viiksiniekalta ja kehotuksen kauhoa lautaselle hirviborskeittoa.

Videoesitys, keskustelua, musiikkia, ruokaa, viiniä, naisia, miehiä. Väkeä oli kuitenkin valitettavan vähän – Porvoo on pienen pieni kulttuurikaupunki. Paikallisen kulttuurielämän kermaa juhliin oli sentään saapunut aivan sakaksi asti. Kuvailijoita, kirjailijoita, toimittajia, arkkitehteja, soittajia. Paikalla oli myös Porvoon maankuulu iso Picasso, jota minä nousuhumalassa pyysin tanssimaan, vaikka hän on (niin sanotusti) väärää sukupuolta (ja tanssi ei muutenkaan sovi arvonsa tunteville miehille), mutta hän kieltäytyi vedoten sikariin, jota oli juuri matkalla polttamaan. Myöhemmin yöllä iso Picasso pyysi vuorostaan minua tanssiin. Hän rukoili polvillaan, mutta en enää suostunut, sillä hän oli auttamatta myöhässä. Sivistyneesti lipittävien kulttuuri-ihmisten nousuhumalat osuvat harvoin yksiin (tässä selitys taiteilijoiden yksinäisyydelle elämän tanssilattialla).

Pari deejiitä pyöritti levyjä niin että sali raikui. Nurkkapöydässä pohdittiin kitaristipastorin johdolla miten lapsuuden sisaruussuhteet ovat vaikuttaneet itse kunkin parinvalintaan. Keittoa haettiin lisää. Taidetehtaan ulkopuolella kaupungin ja gryndereiden yhdistyneet puskutraktorit odottelivat kauha kauhassa maltillisesti vuoroaan eivätkä seinät musiikin rytkeestä vielä kaatuneet.

Kulttuurilla elämöivien juhlien motto olisi voinut olla: Runeberg on kuollut – eläköön Särö! Mark Mallon, Särön päätoimittaja, on Porvoon kirjallisen kulttuurin kruunaamaton kummisetä. Vankan kulttuurilehtensä takakenoittamana Mallon pasteerasi pitkin salia ja jakoi (välillä moniselitteisiä ja epäterveellisiäkin, kuten: Tupakoi!) elämänohjeita ystävilleen ja avustajilleen. Mallon työllistää ja kouluttaa monia Porvoon ja sen ympäristön kirjoittajia ja kulttuurin sekatyöläisiä. Juurevin ja yleensä myös laadukkain kulttuurituotanto on omaehtoista ja samalla lähes palkatonta. Viralliset tahot, kuten Porvoon kulttuuritoimi, ymmärtävät harvoin tarttua kultakimpaleisiin, vaikka niitä tarjottimella eteen kannettaisiin. Sellainen kimpale Särö ja Mallon avustajineen epäilemättä on. Mutta kuinka kauan laadukasta työtä jaksaa tehdä a) palkatta, b) nälkäpalkalla, c) satunnaisesti tipahtelevien tukien varassa? Sillä nämä ovat vaihtoehdot.

Toivottavasti Särön juhlat jatkuvat. Ainakin ne tuona yönä jäivät saliin raikumaan, kun päästin Taidetehtaan ulko-oven putoamaan kiinni selkäni takana ja talsin takaisin kulttuurikotiini sivistyneitä unia katselemaan.

Jouko Sirola