Yrjänä piti Radiomafialle päiväkirjaa, joka kertoi RockRunoRomaani-kiertueen kuulumiset. Eri puolilla Suomea esitetyn baarikiertueen aikana harjoitettiin kirjallista keskustelua ja musisointia. Kirjoittavat rockmiehet A.W.Yrjänä ja Kauko Röyhkä keskustelivat yleisön edessä paikallisten taiteilijoiden kanssa: tappaako menestys luovuuden, ja mikä pännii vanhemmissa tai nuoremmissa sukupolvissa?

Toimiko kirjallisuuskeskustelu ylipäänsä baariympäristössä? Ja kuinka kävi rokkaajilta runous ja proosa? Tuliko tappelu? Myös musiikkia kuultiin Porissa, Turussa, Helsingissä, Tampereella, Seinäjoella, Jyväskylässä ja Oulussa. Tahdit takasivat Karvanopat-yhtye solisteinaan Röyhkä, Yrjänä, Maritta Kuula ja Kikke Heikkinen (Little Mary Mixup).

2.2. PORI

Juuri kun lähdimme Kiken kanssa kotoa, miksaajamme Miikka Paatelainen soitti ja kertoi, että keikkabussimme oli hyytynyt matkalla Tampereelta. Kaksitoista ihmistä odottamassa, eikä autoa. Ja kuski jossain Veikkolassa umpijäisessä bussissa. No. Asiaanhan kuuluu, ettei mikään toimi. Olimme kokoontuneet Kaisaniemenkadun harjoituskämpän viereiseen baariin. Perinteinen rokkimeininki. Eihän siinä auta kuin ottaa neuvoa-antavat kaljat ja alkaa soitella kaikille tutuille, jotka suinkin voisivat hommata jonkinlaisen siirtymisvälineen. Kukaan ei menettänyt vielä hermojaan. Poriin on vain kolmen tunnin matka ja olimme hyvissä ajoin liikkellä. Ehkä - jos saamme auton - ehdimme vielä tehdä soundcheckinkin jahka pääsemme perille. Rockbussi on aina aikapommi. Kaikki firmat, joihin saamme yhteyden pitävät nippua toimintakyvyttömiksi jäätyneitä autoja pihallaan. Kukaan ei ole valmistautunut minkäänsortin pakkaspäivään. Parikymmentä puhelinsoittoa ja muuta säätöä myöhemmin olemme kaikesta huolimatta autoa rikkaammat ja alamme kantaa tavaroita. Autoon, johon emme periaatteessa mahdu. Se on liian pieni. Polvet syliin, ja hyvälla tahdolla kuitenkin mahdumme. Olemme vain sen kolme tuntia myöhässä. Kunhan Kauko vain tulisi takaisin kotoa, josta on lähtenyt hakemaan tuhtimpaa välikalsaria.

Porissa asiat sujuvat kuten pitää. Tavarat siirtyvät peräkontista ruotsinlaivadiskon näköiseen ravintolaan. Näitä paikkoja siis. Pystytystä ja soundcheckiä tehdään pari tuntia. Se on aina kiertueen ensimmäisen esiintymisen tilanne. Salissa on reilut parisataa ihmistä, ja kun pääsemme kateederille rakentamaamme pieneen olohuoneeseen, Kauko aloittaa klassisella hirvitysrepliikillä - pyytämällä väkeä siirtymään lähemmäs. Se tapahtuu. Ihmiset tulevat istumaan varsin liki. Aloitamme keskustelun. Tapio alustaa hieman. Huomaamme, että ihmiset ovat täysillä mukana hommassa. On pakko pyytää puhemikkiin lisää volyymia, että tuntisi olevansa lavalla. Kysymyksiä ja kommentteja putoilee pian tiheään tahtiin ja koetamme aluksi pysyä aiheessa, kunnes puhelu sotkeutuu tiiviisti yhteiskunnallisuuden merkitykseen kirjallisuudessa. Aiheesta voisi tulla loputon, mutta onneksi palohälytin rävähtää soimaan suoraan päittemme yläpuolella. Yritämme puhua mutta meteli tekee puuhasta hieman absurdia.
Huomenna on aikainen herätys.

3.2. TURKU

Aamulla ilmestyy hotelliaamiaiselle kalpeata väkeä. Urhoollisimmat ovat jaksaneet olla innostuneita kulttuurista aamuseitsemään. Vieripöydästä bongataan mies, joka on tarjoillut itselleen lautasellisen munakokkelia ja toisen ryynimakkaroita. Sämpylöitä ja meetvurstia. Ja olutta. Yhdeksältä aamulla. Ammattilainen. Maritta on kadonnut. Hanna lähtee etsimään häntä. Ei mitään havaintoja. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän ilmestyy kuin tyhjästä ja vastaa tiedusteluihin, että miten niin ette löytäneet. Hänhän on vain kadottanut hattunsa (sekö on selitys?). Sitten kun vielä Hanna on löydetty, päästään matkaan.

Turussa kolmelta. Kolmen kerroksen roudaus Säätämön miellyttävään saliin. Ja hotelliin. Viideltä tulee joku televisioryhmä tekemään haastattelua. Ennakkolippuja on myyty melkein kaksisataa. Siitä voi päätellä, että paikka on tulossa täyteen. Säätämöön mahtuu noin neljäsataa ihmistä. Niin paljon kirjallisuusiltaan. Onkohan se liikaa? Intiimiys kärsii? Pääsemme aloittamaan vasta puoli yhdeltätoista, eli kun lippujono ovella on rauennut. Siihen saakka juttelemme porukalla niin levottomia, että keskittymisestä ei juuri voi puhua.

Sali on tupaten täynnä. Tilaisuus on paikan yleisöennätys. Parkko, minä ja Kauko suunnistamme lavalle, jonka eteen on pakkautunut tiivis ihmismeri lattialle istumaan. Parkko spiikkaa meidät sisään, mutta seuraava keskustelu on kummallinen. Siitä ei tavallaan tule keskustelua. Tunnelma on jotenkin väkivaltainen ja Turku, vanha kirjallisuusiltojen kaupunki, on ehkä päättänyt ottaa meistä paskoista ilmat pihalle. Emme edes pääse koskaan teksteihin asti, vaan keskustelu velloo illan teeman löysästi raamittamana itsestäänselvyyksien ja latteuksien karikoista hetkellisiin oivalluksiin tai yhteiseen naurunremakkaan. Käsittämätön talk show? Jonka päätteeksi huomaamme pitävämme tietokilpailua erään yleisön joukosta nousseen naisen toimiessa visailuemäntänä. Vastaukset: Marquez, Camus, Cervantes, Toni Morrison. Alastonta puuhaa yleisön edessä. Kun päästään musiikkiin asti, alkavat asiat sujua. Eilen soundiongelmista kärsinyt yhtye näyttää tänään närhen tsygootit. Eli soittaa aivan perkeleellisen hyvin. Ulkona raivoaa pakkanen, mutta sisällä on yllättäen yhtenäisen sisäisen lämmön jacuzzi, joka ei jäähdy. Olemme onnellisia. Ja taas ovat jatkot hotellissa pitkät.

4.2. HELSINKI

Päivä alkaa julkisissa merkeissä: Kauko ja Kikke puhuvat paikallisradiossa, Maritta ja Pentti Holappa istuvat aamutelevision haastattelussa. Muuten kaikki näyttäisi oikein hyvältä, mutta Kikeltä on nyt ääni poissa jonkun tulehduksen takia. Ei muuta kuin haastattelun jälkeen lääkäriin, joka sanoo, että kuuri alkaa vaikuttaa ehkä ylihuomenna. Ei siis lievää vitutusta, höyryhengitystä ja hunajavettä. Jälkikäteen paljastuu myös, että Porin keikalla perjantaina on ollut 22 vuoden ikäraja. Siis ravintolan puolesta. Täysin käsittämätöntä sekä taloudellisesti että kymmenillä muilla hienostuneemmilla tavoilla.

Olemme sopineet treffeistä kuuden-seitsemän pintaan Tavastialla. Sinne tultaessa yhtye on jo täydessä työssä, eli testaamassa ääntä. Parhaillaan lavalta kuuluu Lehtisen Antin käsittämättömän hirvittävä piano/lauluimprovisaatio, jossa on otteita Yhdysvaltain kansallislaulusta ja kappaleesta Mummo kanasensa niitylle ajoi. Karvanoppien jälkeen kokeillaan, onko Kikke saanut säästettyä yhtään äänensirkamaa kurkussaan. Vielä tunti sitten onnettomalta vaikuttanut tilanne on hieman korjaantunut. Molemmat laulut pystyy todennäköisesti esittämään. Ja vielä aika bluesahtavalla soundilla. Helpotusta. Kaukon ja minun pitäisi rientää kahdeksaksi ravintola Ilveksen puolelle valmistelemaan keskustelua Holapan kanssa. Mutta huomaammekin, että meillä on vielä yksi televisioryhmä odottamassa. Kun se on haasteltu ja pääsemme puheisiin, huomaamme olevamme myös erään lehden haastattelussa yhtä aikaa. Tiedotuksemme on hoidettu niin hyvin, että meillä on seuraavaksi vessassakin toimittaja mukana.
Pohjustustuokiomme jää siis lyhyeksi. Siirrytään takahuoneeseen. On maanantai, ja vähän jännittää tuleeko ihmisiä. Vilkaisu ja tiedustelu rauhoittaa mielen. Paikalla on yli viisisataa. Mainiota. Lähdetään töihin.

Salissa tunnelma on kirkas ja rauhallinen. Holappa osoittautuu heti aivan kuninkaaksi. Hän johtaa keskustelua tyylikkäästi – pitkällä kokemuksella – on terävä ja hauska. Luemme tekstinäytteitä ja keskustelemme niistä, sekä yleisistä kirjallisuusasioista. Enimmäkseen onnistumme kuulemma olemaan sekä viihdyttäviä että korkealentoisia. Tilannetta on vaikea äkkiseltään kuvailla. Olisitte olleet paikalla. Jotenkin nimittäin tuntui aivan helkkarin hyvältä. Luultavasti kaikista muistakin. Illan saldo: Iloisia naamoja, huulenheittoa, ajatuksia, musiikin harmoniaa. Viimeistään nyt tiedämme, että kyllä kannatti lähteä.

7.2. TAMPERE

Tavarat Helsingin Tavastialta bussiin yhdeltä. Tämä on sama auto, joka viime viikolla hajosi. Ennen kuin edes näimme sitä. Nyt se on toimintakunnossa. Joskin tavaratilasta märkä. Lattia katetaan Like-uutisten numeroilla ennen kuin sinne voi viedä mitään. Löytyihän sillekin julkaisulle käyttöä. Välipäiväkänni matelee vielä pääkopassa, joten kun bussi starttaa, on syytä laittaa yrttilikööripullo kiertoon. Täytyy pitää rokin, runon ja kirjallisuuden mainetta yllä. Vain taitoluistelijat tekevät hommia selvin päin. Jos nekään. Aamusta tuli pantua merkille, että Hesarin kulttuurisivuilla ollut keikkamme arvostelu oli suorastaan taolainen. Ei sanaakaan.

Tampereen yo-talon pihassa huomaamme, että Like-vuoraus ei ole ollut riittävä. Kamat ovat kosteahkot ja osa kirjoista on laatikoissaan vettynyt melko epäkaupalliseen kuosiin. Nopea roudaus ja tsekin tekoon. Salissa on hyvä soundi. Tietysti tulee kiire. Hotelli on kaukana ja sieltä on tultava takaisin jalan. Moinen tökkii. Tuntuu, että keikkamyyjällä on pirullinen huumorintaju, kun sählää kaupungin halki liukkaassa sohjossa ja pitää juosta. Että ehtii syömään. Viimein kabinetissa sinänsä erinomainen sapuska viipyy niin kauan, että Kiken ja Hannan on jätettävä pihvit lautaselle ja mentävä vielä saliin hoitamaan hommia ennen kuin ovet aukenevat yleisölle. Kaukon kanssa vastapäiseen pubiin alustamaan illan isännän runoilija Juha Siron kanssa. Joku sadisti pistää heti CMX:ää soimaan.

Tänäänkin on sali täynnä. Kirjallinen osuutemme on rento. Onneksi eturiviin on eksynyt joku pitkätukka hörhö, jolla on mielipide joka asiasta ja viehtymys alapäätarinoihin. Keikka on pisin tähänastisista, jotain tunti ja viisitoista, eikä tee tiukkaakaan. Musiikkiosio pyörähtää käyntiin edellisten iltojen malliin varsin tyylikkäästi ja jossain vaiheessa pitää seisoa myös tunti kirjoittelemassa omistuskirjoituksia. Keikan jälkeen takahuoneessa Tampereen oma Pasi Heikura Alivaltiosihteeristä kertoo anekdootin: Takavuosina taiteilija Tapani Rytöhonka oli pyytänyt häneltä ja Frangenilta nimikirjoitukset perskannikkaansa. Sitten hän oli kysellyt loppuillan ihmisiltä, josko nämä haluaisivat nähdä hänen nimikirjoituskokoelmansa. Tänään Heikura oli bongannut vakavoituneen Rytöhongan salista ja ehdottanut samanlaista tomintaa minun ja Kaukon nimmarien suhteen. Kello on vasta vähän yli yksi, joten retkikuntamme suunnistaa tietysti baariin. Joka on auki pitkään. Liian pitkään.

8.2. SEINÄJOKI

Aamulla sekavaa väkeä. Kirjoittaja mukaan lukien. Kuullaan, että kitaristi Jyrki on suorittanut tyylikkään snagarireissun: Ulos hotellin ovesta ja lähimpään taksiin, että tarvitsen hampurilaisen. Taksi ajaa kylmän rauhallisesti kolmekymmentä metriä nakkikioskin eteen. Jyrki tekee lyhyen tilannearvion ja pyytää kuljettajaa odottamaan paluumatkaa varten. Vittu mikä hotelli. Ei aamiaista. Roudatessa saamme kuningasidean, joka täten merkittäköön patentoiduksi: Matti Nykäs -musikaali. Ajatelkaa nyt. Matti hyppää isosta mäestä laulaen, alasti, kaksi ex-vaimoa selässään, ja juo koko ajan viinaa. Siinä on elämän koko kirjo. Pääosassa rumpali Heikki Tikka, managerina Kikke Heikkinen. Bussissa tavallista sekoilua, huonoja juttuja ja akrobatiaa. Maritta, joka hukkaa koko ajan kaikkea, on hukannut tänään piilolinssinsä. Ja esiintyy melko pelottavissa pokissa. Olin päättänyt kirjoittaa runoja autossa. Tässä ensimmäinen: Päivä ilman runoa on kuin talo ilman aitanpolulle sammunutta emäntää. Ehkä ei kannata kirjoittaa keikkabussissa. Ja hei, Shellistä saa kuulemma teelaatua nimeltä Prinsessan persereikä.

Seinäjoki, tuo Alvar Aallon suunnittelema vinoneliö. Koska PA on myöhässä istumme ruokailemaan. Antti Lehtinen saa piimäntilauskohtauksen, jonka seurauksena tarjoilija onnistuu kompuroimaan ja kaatamaan ison piimälasin suoraan Heikki Tikan paidalle - ja loput Hannan tukkaan. Ilo on puhtaat vaatteet ja keho. Muistuma Turusta: Tiskiltä saa alennusta kun tuo käytetyn tuopin mukanaan. Hanna on juuri menossa myyntipöydän luota ostoksille kun miellyttävä nuorimies pyytää hänen tuoppiaan lainaksi. Ja oksentaa sen täyteen. Hetkeen ei haluta olutta.

Takaisin Seinäjoelle: Illan isäntä on kirjailija Jyrki Tuulari, joka on mm. kronikoinut Provinssirokin historian. Keskustelu sujuu pohjanmaalaisittain laakeasti. Alamme oppia illan kuvion. Ja vähän toistemme tavasta reagoida. Tällä välin Maritta etsii hotellihuonettaan puoli tuntia, vaikka on jo käynyt siellä. Musiikkiosuus elää taas omaa nasevaa elämäänsä. Esim. Kikkeä luullaan Marittaksi ja se aiheuttaa levynmyynnillistä moraalipohdintaa. Pitääkö myydä, jos asiakas ei osaa erottaa esiintyjiä toisistaan. Kirjailijat seuraavat rokinräikettä salin perältä ja heittävät muutamankin omistuskirjoituksen. Saliin ei onneksi synnykään keikan päätteeksi pohjanmaalaiseen tapaan painimestaruuskisoja, vaan tunnelma pysyy sivistyneenä. Tavallaan pettymys. Väsynyt päivä haipuu kohti aamunkoitoa, kun kokoonnumme ryhmässä kerroksen tupakkieriöön haistelemaan yöilmaa ja - kuinkas muutenkaan - juomaan liikaa punaviiniä.

9.2. JYVÄSKYLÄ

Jyväskylän Lutakkoon on kuulemma myyty eiliseen mennessä yli kolmesataa ennakkolippua. Lataamme Seinäjoella tuhdit aamiaissatsit. Ulkona loistava auringonpaiste ja pikku pakkanen. Kosketinsoitintaiteilia Lehtinen tietää kertoa, että minua haukutaan ohimennen kahdessa Hesarin Nyt -liitteen jutussa. Ja päinvastaisista syistä. Asiallista. Pohjanmaan maanteillä tulee väkisin mieleen tämän maan järjetön nykyisyys. Maaseudulla ei ole tulevaisuutta. Kaikki hajoaa ja katoaa pikkuhiljaa, kylät muuttuvat aavekyliksi ja raiteilla riehuu vain rivo, yksinäinen tuulenhenki. Ei tämä ole mikään maa. Suomi tänään on kuin levy-yhtiön masinoima hittiartisti, jota kukaan ei muista ensi vuonna. Asiallista.

Lutakko on loistava paikka. Suomen parhaita esiintymiareenoita. Siksipä se aiotaankin purkaa parkkihallin tieltä. Näinhän sen kuuluu olla. Hittisuomessa. Uudessa PA:ssa on mainio soundi. Melkein yhtä loistava kuin talon ruoassa, jota vedämme itsemme pullolleen, ennen kuin lähdemme hotelliin kirjoittautumaan sisään. Kuljettaja/roudari/valomies/monitorimiksaajamme Jounikin saa ehkä ojentaa jäsenensä puoleksi tunniksi.
Tapaamme illan kirjailijavieraan Pirjo Hassisen hotellin aulassa. Hän kertoo, ettei normaalisti juo. Mutta nyt hermostuttaa. Ja menee tilaamaan gintonicin. Ja toisenkin. Ne ovat tarpeen. Hän on nimittäin ehdottanut illan teemaksi Tähteyttä. Se on veren kaivuuta nenästä. Jos haluaa yleisövittuilua, tähtien kannattaa puhua tähteydestä. Hyväksymme teeman silti, koska olemme seinähulluja. Extremeurheiluahan tänne on lähdetty harrastamaan. Karautamme Lutakon pihaan bussissamme, jonka lämmityslaite ei sivumennen sanoen ole toiminut koko matkalla. Pirjo Hassinen nauraa, että hän ei koskaan ole ollut keikkabussissa. Ja nyt on jo kulunut monta vuotta keikkabussivuosista. Toisaalta Kauko on istunut bussissa jo kaksikymmentä vuotta. Herranjestas. Ja naama kuin vauvan perse.

Nousemme lavalle. On kuumaa. Toimin tänään myös sisäänjuontajana. Ja sitten teeman helvetti repeää valloilleen. Siihen nähden ilta on aivan loistava. Ainakin meistä. Tosin Hassinen sanoo, että häneltä on lähteä järki valojen loisteessa kun ei näe yleisöä. Kuka nyt yleisön haluaisi nähdä. Laitetaan vielä peili lavan eteen että voimme lämmitellä omien ihanien naamojemme loisteessa. Musiikkiosio alkaa. Orkesterin kaikki ihmiset näyttävät olevan innoissaan kun ovat viimein päässeet irti. Virnuilemme toisillemme kuin täydet idiootit. Joita toki olemme. Keikan jälkeen on järkiheitto omistuskirjoitussessio, jonka aikana Maritta ja Kyrvänopat näyttävät lavalla kaapin paikan. Kauko saa kunnian kirjoittaa nimensä erään nuoren herrasmiehen perseeseen. Sitten vielä haastattelu jossa kysellään totuus jos toinenkin.

Session kuningasfaktio päättää pitää taas jatkot. Joihin väitellään hotellin respasta puoli kolmen aikaan menovettä. Maksaa muuten aivan helevetisti. Lisäksi respan kaveri pyytää nimikirjoituksen. Ja kertoo, että hänen kaverinsa on ollut Lutakossa - ja saanut Kaukon nimmarin perseeseensä.

10.2. OULU

Aloittaaksemme illan loppupäästä: Jouni Markkanen Helsingin Elmusta soittaa yöllä kun matkaamme keikkapaikalta kohti hotellia. Hän on kuullut huhun, että kiertuemme olisi tänään esiintymässä opiskelijoiden Goom -risteilyllä ruotsinlaivalla. Asiat elävät omaa elämäänsä. Aamupäivä linja-autossamme on kylmä. Lämmitin ei yhäkään toimi. Jyväskylän tuliaisina kaikilla on historiallinen jysäri, jota ei lievitä mikään. Olemme hiljaista väkeä meluisassa autossa. Maailman kainalossa. Meihin tulee eloa vasta tunteja myöhemmin Paltamossa, jossa tankkaamme paluumatkan virvoitusjuomia Alkosta. Ohitettuamme neljä lupaavaa huoltamoa pysähdymme johonkin tienvarren kahvila-konditoriaan. Se sopii mielentilaan erinomaisesti. Joudumme muun muassa toteamaan, että patonki on huono eväs, koska se pitkänä ruokana tulee vatsalaukusta lähes kurkkutorveen asti. Ja että pitäisi perustaa Ullan Kukka Ja Pulla -niminen kondiittoriketju, joka olisi muuten vaaleanpunainen ja kukkaverhoinen, mutta henkilökunta vetäisi ketjussa punaista Marlboroa ja tilaukseen kuin tilaukseen saisi tiskiltä pelkästään keskikaljaa. Ostan hirvisäilykettä tiskiltä. Lisää vain vesi ja alkaa svengata. Minkä lisäksi Maritta lupaa taas juosta matkan viimeiset kaksikymmentä kilometriä keikkabussin perässä.

Esiintymispaikkamme on Oulussa 45 Special -niminen ravintola. Jota paikallisesti nimitetään tietysti nelivetoiseksi. Kolme kerrosta ja esiintymislava mahdottoman pieni. Menee kai se näinkin. Viimeinen keikka. Illan kirjailijavieras on säveltäjä, taidemaalari, kirjailija ja rumpali Jouni Kesti. Joulupukin näköinen vanhempi setä. Tapaamme hänet viimein muutaman haastatteluhässäkän jälkeen nelivetosen alakerrassa. Hän tahtoo keikan aluksi soittaa tunnettujen kirjailijoitten nimiä rummuilla. Meillehän käy tässä vaiheessa mikä tahansa. Idea vaikuttaa kyllä luvalla sanottuna melko älyvapaalta.
Lavalle päästyä se kuitenkin alkaa toimia ja irrottaa yleisöstä melkoiset naurunremakat.

Valitettavasti illan aihe - vaikutteet ja vaikuttajat - karkaa melko pian käsistä. Keskustelusta ei ole tulla asiallista millään, ja sitä on vaikeaa hallita. Hauskaa kyllä on, mutta sisältö on varsin ohutta. Onneksi illan vakiokysymys, miksi me olemme täällä ylipäätänsä puhumassa ja repimässä ihmisiltä pääsylipun hintaa, hoidetaan tänään hieman poikkeuksellisella tavalla. Kysymyksen esittää tavallista vihaisemmin eräs Kaukon ystävä yleisön joukossa. Emme edes huomaa, että se on kiertuehenkilökunnan säveltämä viimeisen keikan källi. Täydestä menee. Lisäksi joudumme lavalla riitelemään jonkun toimittajan kanssa loputtomiin, koska kuulemma haukumme mediaa. Joka on tietysti hirveää syntiä. Kikke on viimein saanut äänensä kuntoon ja vetää mainiosti. Olemme hetken kaikki yhtä aikaa lavalla ja homma menee joraamiseksi. Omien biisiemme jälkeen minä, Kikke ja Kauko ahdamme itsemme yleisömeren läpi myyntipöytämme luo. Se on ainoa paikka istua, sillä ravintolassa ei ole takahuonetta laisinkaan.

Oletteko muuten koskaan koettaneet selittää rättiväsyneenä ja kaikkenne Suomen maanteille ja keikkapaikoille antaneena - juteltuanne jo noin sadan ihmisen kanssa - humalaiselle naiselle, että on vaikeaa antaa omistuskirjoitusta, ellei ole kynää ei paperia. Eilen siihen meni viisitoista minuutta, siihenkin. Kusihan tässä nousee päähän. Olemme kaikki poikki ja silmät luppasee. Kai tästä on jouduttava nukkumaan, sillä huomenna on lähtö ennen kymmentä. Nyt kello on vasta vähän yli neljä. Yöllä. Jossain toisessa huoneessamme on jatkot, mutta minun rajani on tullut vastaan. Huomenna saa nukkua vaikka koko päivän. Tai ainakin ylihuomenna.